Kävelen pitkin hämeenkatua. Näen kadunmiehen hoippuvan pois kapakasta, kerjäläinen istuu tutussa paikassa, joku pummaa tupakkaa.
Jokainen on menossa jonnekin, tai palaamassa jostakin.
Tämä on minun kotini, olen onnellinen näillä kaduilla, teillä ja seinien sisällä.
Elämä tuntuu välillä paskalta. Kaikki asiat vastustavat ja kyyneleet kohoaa silmiin.
Vaikka haluan joskus vajota maan alle, en ole koskaan ajatellut lähteväni Tampereelta.
Onhan täällä asioita jotka ärsyttävät. Missä ei olisi?
Kaupunki on ollut yhtä tietyömaata jo pitkään. Siihen on kuitenkin ajan saatossa tottunut. Enää ei edes yllätä se, että bussipysäkki on siirtynyt yön aikana.
Tässä kaupungissa olet vain muurahainen toisten seassa.
Tämän huomaa esimerkiksi työnhaussa.
Kaupungissa avointa työpaikkaa saattaa hakea helposti sata ihmistä.
Mikä tästä kaupungista tekee kodin?
Ehkä tänne liittyy niin paljon muistoja.
Kipuja, suruja, onnea, rakkautta.
Olen ollut täällä rakastuneempi ja onnellisempi kuin koskaan missään muualla.
Olen ollut myös täällä täysin hajalla, valmis lähtemään.
En usko, että mikään muu kaupunki missään, voisi vetää vertoja Tampereelle.
