Olen kirjoittanut masennuksestani paljon.
Muistaisin kirjoittamiseni aikoinaan alkaneen synkistä runoista. Niistä huokui ahdistus, tyhjyys sekä kipu.
Olin varma, ettei masennus lähde minusta koskaan.
Viime viikolla terapiassa kuitenkin havahduin siihen tosiasiaan, etten enää saa kiinni sen synkimmän ajanjakson fiiliksestä.
Tiedän, että olen voinut silloin todella huonosti.
Nyt aikaa on kulunut tarpeeksi , en pysty enää tuntemaan sitä samaa pelkoa rinnassa.
Muistan miten ammattilaiset sanoivat, että aika auttaa masennukseen.
Silloin tuo lause tuntui lähinnä vittuilulta.
Pahaolo oli niin valtava, ettei valoa tunnelin päässä todellakaan näkynyt.
En koe, että olen parantunut.
Masennukseni on muuttanut muotoaan.
Masennustestien mukaan olen edelleen vaikeasti masentunut.
Olen kuitenkin oppinut jatkamaan elämää siitä huolimatta.
Moni asia on toisin.
Minä olen muuttunut.
En usko, että ilman terapiaa olisin jaksanut odottaa parempia aikoja.
Itsetuhoisuus olisi jossain vaiheessa vienyt voiton.
Mustimmankin mielen kanssa pystyy tarpomaan eteenpäin. Minä jos kuka sen tiedän.
Vaikka masennus yrittää laittaa pisteen elämälle, se saattaa todellisuudessa olla pelkkä pilkku.
Elämä voi kantaa masennuksen, itsemurhayrityksen, toivottomuuden ja ahdistuksen jälkeen vielä jonain päivänä.
Luovuttaminen ei kannata.
