Mitä ajattelee tuo pieni olento joka ei osaa ääneen puhua?
Hän joka kommunikoi ja ottaa kontaktia eri tavoin kuin me ihmiset toisillemme?

Kotonamme kanssamme asustaa vanha herra, lajiltaan parta-agama.
Tuolla reilun 600 gramman painoisella pitkähäntäisellä olennolla on merkittävä paikka kodissamme ja sydämessämme.

Hän asuu herrana joukossamme.
Hänellä on iso terraario. Siellä on oma suihkulähde, samettinen sänky tyynyineen ja lämpölamppuineen. Tarjolla on myös aina tuoretta salaattia.

Hänellä on vapaa kulku asuntoon ja takaisin terraarioon.
Lämpölamput syttyvät ajastimella aamu kahdeksalta ja pian tämän jälkeen herra lähtee aamulenkille.
Hän on niin tyytyväinen päästessään kulkemaan vapaasti.

Ollessaan aivan yksin kotona, muiden ollessa töissä, hän pysyy enemmän paikoillaan lämpölampun alla.

Liskomme ei ääntele. Ainoa hänestä kuuluva ääni on kynsien rapina vasten laminaattia hänen kipittäessään ympäriinsä.
Äänettömyydestä huolimatta, hän osaa hakea huomiota.
Tunnistamme myös eleitä ja käyttäytymistä.

Hassua miten äänetönkin voi huutaa! Hän välillä hyvinkin tomerasti tuijottaa lattian rajasta ja suorastaan vaatii nostamaan syliin.
Tunnistamme myös milloin on kiljuva nälkä ja aika tarjota ruokaa.

Vai onko kaikki tämä kuviteltua?
Emmehän me varmaksi voi tietää mitä eläimet ajattelevat. Uskomme tietävämme kylläkin.
Saattaahan olla että ylianalysoimme eläimiä. Kuvittelemme, että eläimen katsekontaktilla tai muulla toiminnalla on jokin syvempi tarkoitus. Voihan aivan hyvin olla, että kyseessä onkin ihan vaan pelkkä katse, ilman sen suurempaa merkitystä.