aamuyölä se usein iskee…yksinäisyys, kaipaus siihen,että joku olisi vieressä. Silittäis ja kertoisi,että kaikki on hyvin.

Otttaisi kainaloon ja saisin itkeä siinnä kaikki itkuni, menneet tulevat, pelot,surut, murheet ja möröt.

Olen jo tottunut olemaan yksin, yksi toisensa jälkeen lähimmät ystävät kaikkosivat rinnalta. Mikä mistäkin syystä, ehkä olin liian raskas taakka, kun näytin heikkouteni. Halusin olla joskus se mureneva palanen, enkä aina jaksanut olla vankkaperuskallio.

Kun peruskallio muuttuu murenevaksi soraksi tai hajoavaksi mullaksi, onko ihmisten niin vaikea kohdata sellainen? Onko vaikea suhtautua asiaa, joka on toisenlainen kuin ennen?

”En olis itullut käymään,jos olisin tiennyt,että olet noin huonossa kunnossa…” sanoi taannoin eräs ystäväni. Tai sanoisinko ex-ystäväni. Minä olin aina olllut se, joka kuunteli ja tuki. Mutta kun minä kerrankin olisin tarvinnut kuuntelijaa ja tukijaa itkiessäni sohvan nurkassa, hän ilmoitti asian noin ja lähti pikaisesti pois.

kenelle voit aamuyön tunteina laittaa viestiä, kun yksinäisyys iskee, ne luurin päässä olijat ovat kaikonneet. Tai heillä on perhe,enkä voi keskellä yötä heitä herättää ja itkeä ikävääni, kaipuuta toisen läheisyydestä. Joku jonka kainaloon käpertyä, joku joka silittäisi uneen ja kertoisi että kaikki on hyvin.

Se hetkellinen tunne, kun sitä kaipaa.

Onneksi järjen ääni voittaa ja olen taas miettimättä asiaa. En näytä sitä ulospäin, en edes itselleni,että kaipaan jotain toista aikuista elämääni.

Olen oppinut selviytymään yksin. Siinnä vaiheessa,kun parisuhteessa annan itselleni luvan olla pieni ja luotan siihen,että joku ottaa kainaloon ja kertoo,että kaikesta kyllä selviää. Siinnä vaiheessa kaikki loppuu.