Kuljen töihin pääsääntöisesti bussilla. Menen yhdellä keskustaan, vaihdan bussia ja jatkan töihin.
Työmatka kestää bussilla vähintään 40 minuuttia, autolla olen töissä 10 minuutissa.
Arkiaamuisin ei tarvitse matkata bussilla yksin koskaan.
Aina on muitakin. Moni suuntaa töihin, joku on jo tulossa töistä.
Tunnen pientä lohtua siitä, etten ole ainut joka on joutunut raahautumaan lämpöisestä sängystä ulos pilkkopimeään vesisateeseen.
Aamuisin busseissa vallitsee yleensä hiljaisuus.
Unihiekka painaa vielä silmissä ja ihmiset yrittävät vain sinnitellä.
Harva selaa edes puhelinta. Moni tuijottaa ikkunasta ulos ja miettii kenties tulevaa päivää.
Tunnelma on ihan erilainen kuin töistä palatessa.
Käyttäessä julkisia, arjen oravanpyörä on vahvasti läsnä.
Pysäkeillä on ne samat ihmiset päivästä toiseen. Jokainen istuu tietylle paikalle, jos se vain on vapaana.
Huomaan joskus miettiväni miksi se tietty ihminen ei tänään tullutkaan bussilla. Onkohan hän sairastunut?
Huomenna on perjantai. Se on viikon helpoin päivä raahautua kotiovesta ulos. Silloin tietää, että tätä aamua seuraa kaksi vapaata.
